sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Pikku-Ukon syntymä

Olimme mieheni M:n kanssa toivoneet lasta jo jonkin aikaa kun raskaustesti vihdoin näytti plussaa keväällä 2012. Raskaus sujui ilman suurempia ongelmia, tai viitteitä mistään mitä oli edessä. Kävimme raskausajan tavalliset ultrat ja seulonnat läpi sen kummemmin ajattelematta mitä varten ne todella tehdään. Niskaturvotusta ei ollut ja seuloista mentiin läpi puhtain paperein. Kaikki oli siis niinkuin pitääkin. Laskettu aika oli 8.1.2013 ja sitä odoteltiin jännityksellä.

Ihan vuodenvaihteen yli ei kuitenkaan päästy kun poika jouduttiin jalkaperätilan ja istukan toiminnan heikkenemisen takia ottamaan sektiolla ulos. Leikkauksen jälkeen odottelin heräämössä malttamattomana että pääsisin pikku-ukon ja M:n luo. Sen sijaan hoitaja toi minulle puhelimen, jossa kätilö kertoi että vauvan hapetusarvot ovat pielessä ja hänet on viety vastasyntyneiden teholle, ja että vauvassa on downin syndroomalle tyypillisiä piirteitä. Se hetki oli musertava. Tuntuu, että tähän astinen elämäni jakautuu aikaan ennen ja jälkeen sen puhelun. Pian sen jälkeen pääsin hetkeksi katsomaan pikkuista ja sain hänet vähäksi aikaa rinnalleni. Varmasti osin tilanteen aiheuttaman shokin ja osin vahvojen kipulääkkeiden takia en muista noita hetkiä kovin tarkasti. Muistan vain että teholla pyöri hirveästi ihmisiä ympärillä, joista joku sanoi että "kyllä se työntää tuota kieltäkin ulos niinkuin downit tekee". Ja muistan ajatelleeni että tämä ei ole todellista, tämän on pakko olla pahaa unta, ei näin voi tapahtua meille. Tuntui kuin pienessä hetkessä kaikki mistä oli haaveillut olisi riistetty meiltä pois. Siinä tilanteessa halusin vain perua kaiken ja mennä kotiin kuin mitään vauvaa ei koskaan olisi ollutkaan.

Sairaalassa ei ollut varsinaisia perhehuoneita, mutta onneksi saimme yhden hengen huoneen johon M sai jäädä yöksi. Oli jo myöhä enkä olisi pystynyt jäämään yksin. Ja tietysti myös M oli juuri kokenut suuren järkytyksen joten oli hyvä että saimme toisistamme tukea siinä tilanteessa. Suru ja pettymys sekä huoli pikku-ukon voinnista oli valtava. Vauvan sydän ultrattiin jo syntymäpäivänä kahdesti. Meille kerrottiin, että avoin valtimotiehyt aiheutti sen, ettei veri hapettunut riittävästi ja että vauvan on jäätävä teholle hoitoon.

Pikku-ukko teholla muutaman päivän ikäisenä


Muutama päivä kului ja itse kotiuduin sairaalasta. Olisin halutessani saanut jäädä sairaalaan pidemmäksikin aikaa, mutta en halunnut jäädä lapsivuodeosastolle katsomaan onnellisia äitejä vauvoineen. Se vain tuntui yksinkertaisesti liian pahalta, tosin niin tuntui myös kotiinlähtö ilman vauvaa. 

Pikku-ukon toipuminen tapahtui kuitenkin onneksi yllättävän nopeasti. Viiden päivän ikäisenä hän pääsi pois tehohoitokaapista ja tavalliseen vauvojen koppasänkyyn. Sen jälkeen reilun viikon ajan pikkuinen joutui vielä olemaan osastolla harjoittelemassa syömistä. Tuona aikana saimme myös kromosomikokeiden tulokset ja downin syndroomadiagnoosi varmistui. Kahden viikon iässä saimme pojan kotiin nenämahaletkun kanssa. Ja ennen kuukauden ikää hän osasi syödä jo niin hyvin itse että otimme letkun pois. Tällä hetkellä pojan terveys on oikein hyvä. Sydämessä on rakennepoikkeamaa jota seurataan, mutta lääkitykselle tai leikkaukselle ei ole tarvetta. Muita downin syndroomalle tyypillisiä liitännäissairauksia ei ole, ja toivottavasti ei tulekaan.

Vihdoinkin kotona! Tässä vielä nenämahaletkun kanssa.  

Tässä siis oli hyvin tiivistetty tarina siitä, millaisella rytinällä pikku-ukkomme meille saapui. Tuntemukset tuolloin olivat melko synkkiä ja surullisia. Tuntuu aivan uskomattomalta että tuosta kaikesta on kulunut vasta alle neljä kuukautta. Toki edelleenkin välillä mietin miksi juuri meille annettiin erityislapsi, mutta suurimman osan ajasta olen onnellinen tästä suloisesta pikkunaperosta. Hän on opettanut ja varmasti tulee opettamaan meille vielä paljon. Voi pieni ihminen miten suuren mullistuksen toit isin ja äidin elämään! Lopuksi vielä kuva pikku-ukosta nyt, viittä vaille nelikuisena.

Pikku-ukko kohta 4 kk

8 kommenttia:

  1. Tervetuloa meidän maailmaamme! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, on tää kyllä sellanen maailma johon ei ikinä ollut ajatellut joutuvansa... Mutta ehkä tää ei ookkaan niin kauheeta mitä aluksi luulin ;)

      Poista
  2. Hei,
    Löysin blogisi ihan sattumalta ja tämä sopii minulle kuin nenä päähän! Olen uimaopettaja alunperin. En olisi koskaan voinut kuvitella olevani vammaisten ja vaikeasti vammaisten kanssa tekemisissä uinnin saralta. Nyt olen erityisuimaopettaja ja myöskin vauvauinnin ohjaaja (käsittää myös vammaiset vauvat). En tiedä mitään niin antoisaa työtä kuin tämä. Erityislasten kanssa oppii arvostamaan elämän pieniä hyviä asioita ja iloitsemaan niistä. Downit ovat lemppareitani, ihanan iloisia ja avoimia uudelle. Uskon, että teillä tulee olemaan monia hyviä hetkiä yhdessä, syndroomaasta huolimatta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että olet löytänyt blogini! Sinulla on kyllä mielenkiintoinen ja varmasti antoisa ammatti. :)

      Poista
  3. Hei, huomasin että olit liitynyt blogini lukijaksi ja tulin kurkkaamaan blogiasi. Jään seuraamaan :)..
    Kiva löytää tällainen rehellinen blogi..
    Tiedätkö mitä olivat ne downpiirteet joita hoitajat/lääkärit pojastanne huomasivat? Muutakin kuin tuo kielijuttu

    VastaaPoista
  4. Hei ja tervetuloa seuraamaan :) Ihan ensimmäisenä käsittääkseni huomattiin kämmenten nelisormipoimut, siis se että kämmenen poikki kulkee yhtenäinen viiva. Ja sitten pikku-ukon varpaat ovat ns. sandaalivarpaat, eli isovarpaan ja muiden varpaiden välissä on vähän tavallista suurempi väli. Ja tietty myös sydänongelmat viittasivat heti aika vahvasti downiin.

    VastaaPoista
  5. Ihana blogi sinulla ja nää downit on aivan ihania, itellä myös down lapsi jolle pidän blogia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Kävin heti kurkkaamassa sun blogia, näyttää kivalta ja mielenkiintoiselta. :)

      Poista